Tanssisalikulttuuri

Ballroom-kulttuuri on Yhdysvaltain queer-skenen liike, joka kehittyi New Yorkin alkuperäisistä drag-tanssiaisista 1970- ja 80-luvuilla (vrt. Weems 2008, 88). Ensimmäiset dragballit järjestettiin New Yorkin Harlemin kaupunginosassa 1800-luvun lopulla (vrt. Pearlman ym. 2014, 545). Jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ne nauttivat kasvavaa suosiota monissa Yhdysvaltain suurkaupungeissa, mikä jatkuu edelleen tähän päivään asti. Yksi tapahtumapaikoista oli maailmankuulu Madison Square Garden New Yorkissa (ks. Weems 2008, 86; vrt. Beemyn 2014, 504). Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen lisääntyneen konservatismin vuoksi nämä alkuperäiset drag-ballit kiellettiin, mutta queer underground -skene jatkoi tämänkaltaisten kokoontumisten järjestämistä yksityisissä tiloissa, joista Ballroom Culture syntyi 1960-luvun lopulla (vrt. Weems 2008, 88f.).

Kansainvälinen näkyvyys

1980- ja 90-luvuilla New Yorkin Ballroom Culture levisi muihin Yhdysvaltain suuriin kaupunkeihin ja saavutti valtavirtaa ja siten kansainvälistä näkyvyyttä Jennie Livingstonin dokumenttielokuvan Paris Is Burning (1990) ja Madonnan hittikappaleen Vogue (1990) kautta (vrt. Beemyn 2014, 514f.). Toisin kuin drag-ballit, jotka suuntautuvat ensisijaisesti kauneuskilpailuihin ja tarjoavat ensisijaisesti homoseksuaalisille miehille foorumin travestia-taiteelleen, tanssiaiskulttuuri on suunnattu laajemmalle queer-ihmisten joukolle ja tarjoaa erityisesti BlBOC:ille mahdollisuuden edustaa itseään erilaisissa esiintymiskategorioissa (vrt. ibid.; Beemyn, 514f.). Näiden kilpailujen päätavoitteena on esittää itsensä mahdollisimman „aidosti“ (vakuuttavasti) kyseisissä kategorioissa. Sukupuolen kumoamisella leikitellään usein. Kilpailuja arvioi tuomaristo, joka koostuu yleensä näyttämön arvostetuista jäsenistä (ks. Pearlman 2014, 545f.). Osallistujat kävelevät niin sanotulla kiitoradalla valitsemassaan kategoriassa ja esiintyvät yleensä „voguingissa“ (vrt. Weems 208, 88). Tanssiaisten puitteissa järjestettävillä kilpailuilla on myös poliittinen merkitys, sillä osallistujat paljastavat esiintymisellään sukupuoliroolit konstruktioksi (vrt. Bailey 2011, 366). Parodiat ja persoonaistamiset ovat myös olennainen osa näitä tanssiaisia (vrt. Pearlman 2014, 545f.). Tanssiaiskulttuurissa (sukupuoli)identiteetin määrittelyt ymmärretään siis muokattaviksi ja muuttuviksi, mikä tarjoaa sen jäsenille mahdollisuuden vapautua heteronormatiivisista käsityksistä ja elää ja juhlia „queernnessiä“ turvallisessa tilassa (vrt. Bailey 2011, 369f.). Tanssiaiskulttuuri ei rajoitu pelkästään näiden tanssiaisten järjestämiseen ja niihin osallistumiseen, vaan se tuottaa myös „taloja“, joissa osallistujat järjestäytyvät (vrt. ibid., 367).

Talot

Niin sanotut „talot“ tarjoavat tanssisalikulttuurin jäsenille biologisen alkuperäisperheen ulkopuolisen perheverkoston, johon heillä ei useinkaan ole mitään tai he ovat huonossa suhteessa queeruutensa vuoksi (vrt. Pearlman 2014, 545). Näiden talojen „äidit“ tai „isät“ ovat yleensä arvostettuja, moninkertaisia tanssiaisvoittajia ja samalla talojensa eponyymejä, jolloin suuret suunnittelijatarrat tai symboliset termit toimivat myös niminä (vrt. Bailey 2011, 367). Vaikka näitä taloja ei useimmissa tapauksissa voi rinnastaa fyysiseen kotiin, ne tarjoavat „lapsilleen“ silti perherakenteen, paikan, jonne mennä, ja tukiverkoston (vrt. ibid.). Sosiaalisen rakenteen lisäksi talojen tehtävänä on järjestää tanssiaisia ja kilpailuja ja osallistua niihin (ks. ibid., 368). Talon vanhempien tehtävänä on kasvattaa oppilaat ja valmistaa heidät kilpailuihin, jotta he voivat menestyksekkäästi kilpailla talonsa puolesta (ks. ibid.; Beemyn 2014, 514f.).

Voguing

Voguingin alkuperäinen muoto on peräisin 1800-luvulta, ja se on nykyään olennainen osa tanssisalikulttuurin kilpailuja (ks. Pearlman 2014, 545). Voguing on tanssityyli, jossa käytetään muotilehtien – erityisesti Voguen, josta se sai nimensä – glamourisia asentoja (vrt. Haider 2018). Ballroom-kulttuurin sisällä voguing ymmärretään hienostuneena katutappelutapana, jossa parhaan koreografian omaava henkilö voittaa (vrt. Paris Is Burning 1990, [35:55-37:07]). Yleisesti ottaen voguingissa on kolme alaluokkaa:

1. vanha tapa: viittaa alkuperäiseen muotoon, joka on tunnistettavissa „kulmikkaista liikkeistä“.
2. uusi tapa: sisältää „akrobaattiset muodot“.
3. vogue femme: edustaa „lähes hysteeristä naisellisuutta“. (Aha 2016)

Voguing tuli massojen tietoisuuteen Madonnan maailmankuulun musiikkivideon kautta, jota varten hän oli valinnut erityisesti tanssisalien tanssijoita (vrt. ibid.).

Saksalainen tanssisalikulttuuri

Erityisesti edellä mainitut popkulttuurituotteet ovat tehneet tanssisalikulttuuria tunnetummaksi. Myös viimeaikaiset tuotannot, kuten RuPaul’s Drag Race (World of Wonder, aloitus 2009) tai Pose (FX Productions, aloitus 2018), sekä sosiaalinen media tukevat alakulttuurin leviämistä ja tekevät siitä kansainvälisesti omaksuttua (vrt. Haider 2018). Georgina Leo Melody perusti vuonna 2011 ensimmäisen saksalaisen Housen Düsseldorfiin („House of Melody“) ja käynnisti vuonna 2012 Berliinissä „Voguing Out Festival“ -festivaalin, joka muistuttaa yhdysvaltalais-amerikkalaisia Balls-tapahtumia (Vrt. Wiedemann 2019). Toisin kuin Yhdysvaltain mallissa, saksalainen tanssiaiskenttä ei ole varattu yksinomaan queer-yhteisölle, vaan se on avoin myös cis-henkilöille (vrt. Aha 2016).

Kirjallisuus

Aha, L. (2016): Ballroom Culture at Berlin’s HAU. She’s a pretty boy. https://taz.de/Ball-roomCulture-im-Berliner-HAU/!5354047/ [02.09.2020].

Bailey, M. (2011): Gender/Racial Realness: Theorizing the Gender System in Ballroom Cul¬ture. In: Feminist Studies 37(2), 365-386.

Beemyn, G. (2014): Yhdysvaltain historia. Teoksessa: Erickson-Schroth, Laura (toim.): Trans Bodies, Trans Selves. A Resource for the Transgender Community. Oxford, New York: Oxford University Press, 501-536.

Haider, A. (2018): https://www.bbc.com/cul-ture/article/20180810-drag-balls-the-glamorous-performances-thatmean-resistance [02.09.2020].

Livingston, J. (ohjaaja) (1990): Paris Is Burning. Off-White Productions.

Pearlman, L. et al. (2014): Arts and Culture. Erickson-Schroth, Laura (toim.): Trans Bodies, Trans Selves. A Resource for the Transgender Community. Oxford, New York: Oxford Univer¬sity Press, 537-566.

Weems, M. (2008): The Fierce Tribe. Maskuliininen identiteetti ja performanssi piirissä. Utah State: University Press.