Ennen kansainvälisiä jalkapallo-otteluita soitetaan kansallislauluja, ja lukemattomat fanit laulavat kiihkeästi mukana ja pukeutuvat joukkueensa väreihin. Ylpeys omasta maasta – onko se jo itsessään nationalismia? Vai pikemminkin pelkkää isänmaallisuutta? Missä kulkevat rajat ja mikä erottaa nationalismin toisistaan?
Määritelmä
Duden määrittelee termin nationalismi „poliittiseksi asenteeksi, jossa oman valtion suuruutta ja valtaa pidetään liioitellusti ja suvaitsemattomasti korkeimpina arvoina“. (Duden 201, 673.) Lisäksi sillä voidaan kuvata pyrkimystä integroida poliittis-kulttuurisia ryhmiä yhteiseen kansallisvaltioon (ks. Riescher 2005, 599).
Tämä tekee selväksi, että termit nationalismi ja kansakunta korreloivat keskenään, sillä ne liittyvät läheisesti toisiinsa. Nationalismi voi synnyttää kansallisvaltion tai edistää sen muodostumista, kun taas nationalismi on päinvastoin ideologia, jota kansallisvaltion edustajat voivat käyttää tai jota voidaan aktiivisesti vahvistaa poliittisesti. Tätä ajatusta jatkaen filosofi Ernest Gellner väittää, että „nationalismi […] on poliittisen legitimiteetin teoria, jonka mukaan etniset rajat eivät saa mennä päällekkäin poliittisten rajojen kanssa; erityisesti valtion sisällä etniset rajat eivät saa erottaa hallitsijoita ja hallittuja toisistaan“. (Gellner 1995, 8 f.)
Saksalainen historioitsija Dieter Langewiesche terävöittää tätä määritelmää vielä enemmän: „Näin ollen nationalismi on ideologia, joka legitimoi perinteisen järjestyksen hajoamisen ja tuhoamisen ja haluaa asettaa sen tilalle jotakin uutta – väittämällä tämän uuden olevan yhteiskunta, jossa on tasa-arvoinen arvojärjestys ja joka muodostuu valtioksi, jolla on kollektiivinen, eli niin ikään tasa-arvoinen, suvereeni. Tästä syystä nationalismi on historiallisesti syntynyt vapautuksen ideologiana.“ (Langewiesche 1994, 14)
Nationalismi modernin ajan tuotteena
Langewiesche luonnehtii nationalismia „modernin ajan tuotteeksi“. (Langewiesche 1994, 5)
Nationalismin synty oli seurausta „yhteiskunnan modernisoitumisesta teollistumisen kautta“ (Landgrebe 2003, 16). Tekniset innovaatiot olivat edellytys sille, että tietty kulttuuriryhmä saattoi nähdä itsensä kansakuntana. Tämän alku ajoittuu 1700-luvun puoliväliin (vrt. Planert 2004, 11).
Wehler lisää, että nationalismi „olisi ymmärrettävä nerokkaana yhteiskunnallisena keksintönä, joka syntyi vastauksena vallankumouksellisiin kriiseihin länsimaisen modernisaatioprosessin aikana“. (Wehler 2011, 24.) Lisäksi globalisaation aikana yhä ylikansallisemmaksi muuttuva politiikka herättää vastakkaisen kehityksen kasvavalle nationalismille (vrt. Lemke 2018, 214).
Inklusiivinen vs. eksklusiivinen nationalismi
Riescher hahmottelee nationalismin typologian, jossa erotetaan toisistaan inklusiivinen ja eksklusiivinen nationalismi (vrt. Riescher 2005, 599). Hän kuvaa inklusiivista nationalismia melko maltilliseksi kansallisuudentunteeksi, joka on intensiteetiltään verrattavissa isänmaallisuuteen ja jolla on legitimoiva vaikutus kaikkien poliittis-kulttuuristen ryhmien integroinnin kautta (vrt. ibid.).
Sitä vastoin on olemassa eksklusiivinen nationalismi: tälle „on ominaista liioiteltu arvomaailma, joka muihin valtioihin tai kansoihin nähden liioittelee omia kansallisia piirteitä tai pitää niitä muita parempina. (ibid.) Tästä johtuva vaatimus poliittisten rajojen sisäisestä homogeenisuudesta johtaa muiden kulttuuriryhmien poissulkemiseen ja perustavanlaatuiseen vastarintaan kaikkea vierasta kohtaan (vrt. ibid.).
Inklusiivisella nationalismilla on siis yhdistävä vaikutus ja se voi edistää kansallisvaltion muodostumista, kun taas eksklusiiviselle nationalismille on ominaista kaikkien muiden kuin omaan etniseen ryhmään kuuluvien ryhmien radikaali hylkääminen.
Erottelu isänmaallisuudesta ja sovinismista.
Semanttinen samankaltaisuus yhdistää nationalismin ja isänmaallisuuden. Nämä kaksi termiä on erotettava toisistaan sikäli, että jälkimmäinen postuloi „kansakuntaan kuulumisen tunnetta, johon liittyy myös ylpeyttä, mutta jonka pitäisi olla vapaa muiden kansakuntien väheksymisestä“ (Jansen ja Borggräfe 2007, 17). Näin eliminoidaan muiden kulttuurien väheksyminen ja hylkääminen (vrt. ibid.).
Chauvinismia voidaan pitää nationalismin äärimmäisenä muotona. Sillä tarkoitetaan „aggressiivisesti liioiteltua nationalismia ja siitä johtuvaa vihaa muiden kansallisuuksien jäseniä kohtaan“ (Duden 2010, 249).
Nationalismin ominaispiirteet
Mitkä ovat nationalismin konkreettiset piirteet? Planert nimeää erilaisia piirteitä kulturalistisesta, poliittisesta ja sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Kulturalistisesta näkökulmasta katsottuna nationalismi on ryhmäintegraatiojärjestelmä, joka perustuu itse tuotettuun, näennäisesti ajallisesti kestävään kulttuuriseen ytimeen, jolle on ominaista toisten etäännyttäminen, inkluusio- ja ekskluusioprosessit sekä tiettyjen sukupuoliroolien mallintaminen (ks. Planert 2004, 11). Tämän järjestelmän legitimointi perustuu kansallisten myyttien luomiseen (vrt. ibid.).
Poliittisesta näkökulmasta katsottuna nationalismi rajoittuu tiettyyn alueeseen ja herättää tällä alueella kansakunnan ja valtion välisen kongruenssin, jonka tärkein arvo on lojaalisuus (vrt. ibid.). Lisäksi nationalismin ja sodan välillä on yhteys (ks. ibid.). Nationalismi uhmaa olemassa olevia poliittisia järjestyksiä, ja sille on ominaista myös lupaus osallistumisesta sekä toiminnan dynamiikka, joka mahdollistaa ihmisjoukkojen mobilisoinnin (vrt. ibid.).
Yhteiskuntahistoriallisesta näkökulmasta katsottuna nationalistiset aatteet kehittyvät tietystä, sosiaalisesti määriteltävästä kannatusluokasta, jolla on erityiset intressit. Näiden aatteiden niveltyminen johtaa kansallisten aatteiden hiipivään leviämiseen ja pysyvään läsnäoloon jatkuvan ajanjakson aikana (vrt. ibid.). „Tämän leviämisen edellytyksenä on oltava vähimmäismäärä rakenteellisia edellytyksiä – kuten yhteinen viestintä- ja talousalue tai kaiken kattavat instituutiot.“ (ibid.)
Kirjallisuus
Duden (2010): Das Bedeutungswörterbuch. Vol. 10. 4th ed. Berliini: Dudenverlag.
Gellner, Ernest (1995): Gellner: Nationalism and Modernity. Hamburg: Rotbuch.
Jansen, Christian/ Borggräfe, Henning (2007): Kansakunta – kansallisuus – nationalismi. Frankfurt am Main: Campus.
Landgrebe, Alix (2003): „Jos Puolaa ei olisi olemassa, se olisi keksittävä“. Puolan kansallisen tietoisuuden kehitys eurooppalaisessa kontekstissa vuodesta 1830 1880-luvulle. Wiesbaden: Harrassowitz.
Langewiesche, Dieter (1994): Nationalismi 1800- ja 1900-luvuilla: osallistumisen ja aggression välillä. Bonn: Friedrich Ebert -säätiön tutkimuslaitos.
Lemke, Christiane (2018): Kansainväliset suhteet. Peruskäsitteitä, teorioita ja ongelmakohtia. 4. painos. Berlin/ Boston: de Gruyter.
Planert, Ute (2004): Nation und Nationalismus in der deutschen Geschichte. In: Aus Politik und Zeitgeschichte 39.
Riescher, Giesela (2005): Nationalism. Teoksessa: Nohlen, Dieter/ Schultze, Rainer-Olaf (toim.): Lexikon der Politikwissenschaft. Vol. 2. N-Z. Teoria, menetelmät, termit. München: Beck, 599.
Wehler, Hans-Ulrich (2011): Nationalism. Historia, muodot, seuraukset. 4. painos. München: Beck.