Lingua franca

Termi muodostuu latinankielisistä sanoista „lingua“, joka tarkoittaa „kieltä“ tai „kieli“, ja „franca“, joka voidaan ymmärtää joko „vapaaksi“ tai „avoimeksi“ tai, viitaten ensimmäiseen todennettavissa olevaan Lingua Francaan, kääntää „frankiksi“ (ks. Bußmann 2008, 408). Kirjaimellisesti lingua franca on siis ymmärrettävä „vapaaksi kieleksi“, jota käytetään „monikielisissä kieliyhteisöissä välityskielenä“ (ibid.), jolloin termi kuvaa ainoastaan sen kielellistä funktiota (vrt. Meierkord ja Knapp 2002, 10). Lingua franca toimii siis silta- tai puhekielinä kahden tai useamman puhujan välillä, joilla ei ole yhteistä äidinkieltä (vrt. Mauranen 2018, 7).

Englanti

Englanti on luultavasti aikamme tunnetuin ja laajimmin puhuttu lingua franca, mutta myös venäjä entisten neuvostovaltioiden yleisenä lingua francana ja arabia islamin yleisenä lingua francana ovat esimerkkejä laajalle levinneistä luonnollisista kielistä, jotka toimivat lingua francana (vrt. Bußmann 2008, 408). Lingua francana ei kuitenkaan voida käyttää ainoastaan niin sanottuja maailmankieliä eli kieliä, joita suuri määrä ihmisiä maailmassa puhuu ensimmäisenä, toisena tai vieraana kielenä; ei ole olemassa mitään rajoituksia sille, mitä kieliä tai murteita voidaan käyttää lingua francana. Näitä voivat olla myös kuolleet kielet, kuten latina tai muinaiskreikka (vrt. Mauranen 2018, 7f.), tai pidgin-kielet voivat syntyä lingua francaksi „kielellisissä hätätilanteissa“, kun asianomaisten puhujien välillä ei ole yhteistä kielitaitoa (Bußmann 2008, 532). On myös yritetty kehittää erityisiä keinotekoisia kieliä maailmanlaajuista kansainvälistä ymmärtämistä varten, kuten esperanto, joka on tunnetuin tällainen kieli ja joka suunniteltiin jo 1800-luvulla „maailman apukieleksi“, jonka ääntämistä ja kielioppia on yksinkertaistettu huomattavasti (Bußmann 2008, 157f.). Lingua franca -tehtävässä tehdään ero kahden määritelmän välillä: Yhtäältä „todellinen lingua franca“ määritellään silta-/kommunikaatiokieleksi, kun kukaan puhujista ei puhu kyseistä kieltä äidinkielenään. Toinen lingua franca -termi kattaa myös äidinkielisten ja ei-äidinkielisten väliset kielenkäyttötilanteet, jolloin tämä ymmärretään „epäsymmetriseksi käytöksi“ (Ammon 2001, 34).

Kritiikki

Tätä seuraa kritiikki lingua francojen käyttöä kohtaan, sillä jotkut kielitieteilijät postuloivat, että luonnollisten kielten kulttuuriperintö menetetään tällä tavoin, koska lingua francat edustavat aina vahvasti johdettua muotoa alkuperäiskielestä (vrt. Meierkord 2002, 109). Kritiikkiä esitetään myös siitä, että puhujilla on usein erilainen osaaminen kyseisessä lingua francassa, mikä voi johtaa eroavaisuuksiin viestien purkamisessa ja tulkinnassa (vrt. ibid., 112).

Historiallinen kehitys

Kuten alussa mainittiin, lingua franca voidaan kuitenkin kääntää myös „frankkien kieleksi“, joka voidaan jäljittää „frankkien kieleen [vanhimpana todistettavissa olevana […] lingua francana“, jota puhuttiin keskiajalla ristiretkien aikaan ja joka syntyi „länsieurooppalaisten kristittyjen kosketuksissa turkkilaisiin ja arabimuslimeihin“ (Bußmann 2008, 408; vrt. Meierkord u. Knapp 2002, 9). Toisaalla latina mainitaan ensimmäiseksi mannertenväliseksi lingua francaksi Rooman valtakunnan aikaan, joka jatkui keskiajalla (vrt. Schendl 2016, 124). Tästä seuraa, että lingua francoja syntyi ja käytettiin historiallisesti siellä, missä haluttiin käydä kauppaa eri heimojen tai etnisten ryhmien välillä (Meikerkord ja Knapp 2002, 10). Lisäksi kolonialismi 1400-luvulta alkaen vaikutti merkittävästi lukuisten pidgin-kielten leviämiseen ja kehittymiseen (vrt. ibid.). Näin ollen myös saksa levisi lingua francana sekä kolonialismin että „äidinkieleltään saksankielisten alueellisen laajentumisen“ kautta Euroopassa ja sen ulkopuolella (Ammon 2001, 32). Erityisesti tieteessä saksaa pidettiin 1800- ja 1900-luvuilla yleisimpänä vaihtokielenä ja julkaisukielenä (vrt. ibid., 34). Maailmansotien jälkeen saksan kieli menetti arvostetun asemansa maailmanlaajuisella tasolla, ja tarve yleiselle lingua francalle kasvoi kansainvälisten organisaatioiden määrän kasvun sekä kansainvälisen kaupan, matkailun, muuttoliikkeen ja joukkotiedotusvälineiden lisääntymisen vuoksi (vrt. Meierkord ja Knapp 2002, 12). Tämä johti englannin kielen maailmanlaajuiseen kasvuun yleisimmin puhuttuna kansainvälisenä lingua francana (Vrt. Jenkins 2018, 595).

Kirjallisuus

Ammon, U. (2001): Saksa lingua francana Euroopassa. In: Sociolinguistica 15, 32-41.

Bußmann, H. (toim.) (2008): Kielitieteen sanakirja. 4. painos. Stuttgart: Alfred Kröner.

Jenkins, J. (2018). The Future of English as a Lingua Franca. Teoksessa: J. Jenkins, W. Baker ja M. Dewey (toim.): The Routledge Handbook of English as a Lingua Franca. Oxon, New York, Routledge, 594-605.

Mauranen, A. (2018): Conceptualising ELF. Teoksessa: J. Jenkins, W. Baker ja M. Dewey (toim.): The Routledge Handbook of English as a Lingua Franca. Oxon, New York, Routledge, 7-24.

Meierkord, C. ja K. Knapp (2002): Approaching lingua franca communication. Teoksessa: ders. (toim.): Lingua Franca Communicaiton. Frankfurt a. M.: Lang, 9-28.

Meierkord, C. (2002): „Language stripped bare“ vai „linguistic masala“? Kulttuuri lingua franca -keskustelussa. Teoksessa: Ders. ja K. Knapp (toim.): Lingua Franca Communication. Frankfurt a. M.: Lang, 109-134.

Schendl, H. (2016): Historiallinen kielitiede ja ELF. Teoksessa: M. Pitzl ja R. Osimk-Teasdale (toim.): English as a lingua franca: Prospectives and prospects. Boston, Berlin: De Gruyter, 123, 128.