Kulttuurinen matkiminen

Kulttuurinen matkiminen kuvaa maahanmuuttajien osittaista, pinnallista sopeutumista uuteen kulttuuriympäristöönsä välttääkseen negatiivisia leimoja ja niihin liittyviä vaaroja. Alkuperäisiä kulttuurivaikutteita ei hylätä, kuten assimilaatiossa, vaan ne „naamioidaan“ ulkoisen jäljittelyn avulla. (ks. Albrecht, s. 261)

Homi H. Bhabha kuvaa tätä sopeutumista „melkein, mutta ei kuitenkaan aivan samaksi“ (Bhabha 2000, s. 132). Jäljitelmäksi, joka ei kuitenkaan koskaan ole aivan identtinen jäljitellyn kanssa, koska se, mitä esimerkiksi saksaksi esitetään, on sitä, mitä sellaiseksi tulkitaan yksilön näkökulmasta. (vrt. Albrecht, s. 260)

Sanan alkuperä

Termi matkiminen on alun perin peräisin biologiasta ja viittaa joidenkin eläinten ominaisuuteen jäljitellä myrkyllisten eläinlajien piirteitä suojellakseen itseään vihollisilta (vrt. Nünning, s. 502). Esimerkkinä tästä on grove-leijukärpänen, joka ulkoisesti muistuttaa ampiaista. Erona mimesikseen on se, että se kuvaa yleistä naamioitumista, joka voi viitata joidenkin hyönteisten samankaltaisuuteen lehtien kanssa sekä kameleontin kykyyn vaihtaa väriä.

Kulttuuriteoreettinen sovellus

1990-luvulta lähtien termin otti kulttuuriteoreettiseen käyttöönsä intialainen postkoloniaalinen teoreetikko Homi H. Bhabha. Hän konkretisoi kulttuurisen matkimisen voiman kolonialismin aikakauden esimerkin avulla. Mustan väestön pinnallisen sopeutumiskyvyn kautta valkoisiin siirtomaaherroihinsa kyseenalaistetaan eksistentialistinen käsitys ihmisyhteisöjen peruserosta ja siten länsimaisen maailman ylivalta. Samalla näistä pyrkimyksistä voi nousta esiin hallitsijoiden parodinen heijastus, joka horjuttaa entisestään auktoriteettivaatimusta. Tämä vääristynyt mukautuminen syntyy jo automaattisesti kulttuuristen käytäntöjen yksilöllisesti erilaisten tulkintojen vuoksi.

Toisin kuin dekonstruktivistiset pyrkimykset, kulttuurinen matkiminen ei kuitenkaan ole aktiivista vastarintaa hegemoniaa vastaan. Pikemminkin se tapahtuu varsinaisen „naamioinnin“ tahattomana sivuvaikutuksena ja voi jäädä siitä paitsi tahattoman karikatyyrin tapauksessa. (vrt. Struve, s. 144 -149).

Hybridisyys kulttuurisessa välitilassa

Kulttuuriteoreetikolle paljon kiinnostavampi on mimi-kriittisen prosessin luoma „kolmas tila“. Erityisesti kulttuurienvälisissä neuvotteluprosesseissa Bhabha näkee kulttuurisen hybriditeetin mahdollisuuden [hyperlinkki tietosanakirja-artikkeliin]. Paradoksaalisen, ambivalentin samanaikaisuuden kautta, jossa viitataan kulloiseenkin kulttuuriin ja rajataan siitä pois, yksiselitteinen kulttuuri-identiteetti mitätöityy, jolloin voi syntyä kulttuurin ymmärtämisen yhteinen kyseenalaistaminen, neuvotteleminen tai uudelleenmuotoilu (vrt. Struve, s. 144).

Varsinainen (tahaton) matkimisen vastarinta muodostuu siis ensisijaisesti itsessään sulkeutuneen kulttuurin kyseenalaistamisesta ja vasta toissijaisesti siitä johtuvan vallan epätasapainon horjuttamisesta.

Termit, jotka erottavat mimiikan ja mimesiksen toisistaan.

Kulttuuriteoreettisesti mimiikkaa ja mimesistä on joskus vaikea erottaa toisistaan. Biologisen merkityksen mukaisesti kulttuurinen mimesis voisi kuvata yleisiä jäljittelykäytäntöjä, joilla on neutraaleja konnotaatioita. Toisaalta feministisen kulttuuriteoreetikon Luce Irigarayn vuonna 1974 teoksessaan Speculum – Mirror of the Other Sex kuvaama mimeesin käsite muistuttaa enemmän tässä kuvattua käsitystä mimikriisistä, joka kuitenkin kulttuurisesta mimikriisistä poiketen viittaa sukupuolispesifiseen jäljittelyyn ja pyrkii aktiivisesti purkamaan valtasuhteita. (vrt. Nünning, s. 502).

Kirjallisuus

Albrecht, Yvonne (2017): Tunteet muuttoliikkeen prosessissa. Transkulttuuriset kertomukset kuulumisen ja etääntymisen välillä. Wiesbaden: Springer.

Bhabha, Homi K. (2000): The localisation of culture. Tübingen: Stauffenburg.

Nünning, Ansgar (2008): Metzler Lexikon Literatur- Und Kulturtheorie. 4. painos. Stuttgart: J.B. Metzler.

Struve, Karen (2013): Bhabha: Zur Aktualität von Homi K. Bhabha. Johdatus hänen työhönsä. Toimittanut Stephan Moebius. Wiesbaden: Springer VS.