Kulttuurinen maanjako käsite

Kulttuurisen maanosan käsite kuvaa maapallon alueellista jakoa erilaisiin kulttuurialueisiin, joka toteutetaan määriteltyjen ominaisuuksien perusteella. Maantieteen didaktikko Newigin mukaan kulttuuriset maapallon osat määritellään „lenkkeinä maailmanlaajuisessa, lähes mannermaisessa mittakaavassa olevien inhimillisten elämänmuotojen maailmanlaajuisessa spatio-temporaalisessa verkostossa, joka perustuu niiden luonnonympäristöön“ (Newig 1999). Käsitteen tavoitteena on tunnistaa tiloja, joissa elää samoja tai samankaltaisia kulttuureja ja yhteisöjä, ja ryhmitellä ne yhteen niin, että voidaan hahmotella suurimmat kulttuuriset maa-alueet.

Käsitteen synty ja vaihtelevuus

Kolb kuvasi käsitteen ensimmäisen kerran vuonna 1962, ja se on alun perin lähtöisin maantieteen tilatutkimuksesta. Se syntyi luonnollisesta tarpeesta löytää tiensä tiloissa sekä pystyä määrittelemään oma sijaintinsa, sillä „jokainen ihminen tarvitsee ja kehittää maantieteellisen maailmankuvan, johon hän voi luokitella perustietonsa, mutta myös ne monet uudet tiedot, joita päivittäin lisätään“ (ibid., 7). Luokittelun mahdollistamiseksi tarvitaan kuvailevia piirteitä, joilla voidaan määritellä tiloja. Erilaisten käsitteiden moninaisuudesta johtuen nämä vaihtelevat kirjoittajasta riippuen ja jättävät tilaa erilaisille luokittelun lähestymistavoille.

Kolb kehitti käsitteen, joka määrittelee kymmenen kulttuurista maanosaa ja korvaa näin sodanjälkeisen maantieteen ajattelun kansoista (vrt. Stöber 2001, 138), „hän kuitenkin pidättäytyi luokitteluyrityksensä kartografisesta toteuttamisesta“ (ibid.).

Newigin vuoden 1986 käsite luokittelee „uskonnon tai ideologian; kielen, kirjoituksen, lain; ihonvärin (rodun); talouden [ja] tilanteen“ (Böge 1997, 323) ominaispiirteiden mukaan, mistä syntyivät kulttuuriset maanosat Anglo-Amerikka, Australia, Eurooppa, Latinalainen Amerikka, Itä-Aasia, Itä-Aasia, Venäjä, „Musta Afrikka“ (sittemmin nimetty uudelleen Saharan eteläpuoliseksi Afrikaksi), Etelä-Aasia ja Kaakkois-Aasia (Reinke/ Bickel 2018, 2).

Kolbin ja Newigin tavoin myös Huntington kehitti vuonna 1996 luokittelua koskevan lähestymistavan, joka on yksi kirjallisuuden tunnetuimmista (vrt. Stöber 2001, 138). Tiiviisti Clash of Civilisations -artikkeliinsa liittyen hän jakaa maapallon kahdeksaan kulttuurialueeseen, joiden ominaispiirteitä ovat „objektiiviset elementit, kuten kieli, historia, uskonto, tavat, instituutiot [… ja] ihmisten subjektiivinen samaistuminen siihen“ (Huntington 1996, 28). Lähtökohtaisesti hänen lähestymistapansa on samankaltainen kuin Kolbin, mutta painottaa enemmän maailmankatsomusten mukaista jaottelua (vrt. Stöber 2001, 138).

Kulttuurimaa-käsitteen arviointi

Kulttuurisen maan käsite on herättänyt jo vuosia keskustelua sekä maantieteessä että muilla tieteenaloilla. Erilaisten lähestymistapojen moninaisuuden vuoksi se on toistuvasti joutunut kritiikin kohteeksi, joka kohdistui pitkään erityisesti Newigin käsitteeseen. Poppin mukaan kulttuurien jakaminen on lähtökohtaisesti ongelmallista, koska ei ole olemassa selkeää tapaa määritellä, missä mainitut kulttuurialueet alkavat tai päättyvät (vrt. Popp 2003, 21). On kuitenkin erityisen tärkeää, että kulttuurin ja tilan kaltaiset termit määritellään selkeästi etukäteen, jotta tiedostetaan käsitteiden laaja-alaisuus.

Poppin pääkritiikki on, että Newigin kulttuurimaan käsite edistää „mosaiikkiajattelua“ (ibid., 29) ja se voidaan omaksua ideologiaksi. Kartografisen esityksen perusteella hän esittää, että kulttuurialueita on pidettävä toisistaan erillisinä ja että siirtymämuotoja ei ole olemassa. Lisäksi nimitys „Musta Afrikka“ on syrjivä ja heijastelee nimityksen „Orient“ tavoin eurosentristä näkemystä. „Kulttuurimaat [näin ollen] muistuttavat ilmaisulliselta luonteeltaan läheisesti stereotypioita, jotka, vaikka arviossa on totuuden jyvä, jähmettyvät helposti kliseisiksi kalvoiksi“ (Popp 2003, 37).

Kirjallisuus

Böge, Wiebeke (2011): Kulturraumkonstrukte als zeitgebundene Weltbilder. In: Maantiede ja koulu 33, 4-8.

Böge, Wiebeke (1997): Die Einteilung der Erde in Grossräume: Zum Weltbild der deutschsprachigen Geographie seit 1871. Arbeitsergebnisse und Berichte zur wirtschafts- und sozialgeographischen Regionalforschung. Heft 16. Hamburg: Institut für Geographie der Universität Hamburg.

Dürr, Heiner (1987): Kulturerdteile: Kymmenen maailman „uusi“ teoria maantieteen opetuksen perustana? In: Geographische Rundschau 39, 228-32.

Newig, Jürgen (1999): https://www.kulturerdteile.de/kulturerdteile/ [01.08.2019].

Newig, Jürgen (1986): Kolme maailmaa vai yksi maailma: Kulttuuriset maanosat. In: Geographische Rundschau 38, 262-267.

Popp, Herbert (2003): Kulttuuristen maanosien käsite keskustelussa – Afrikan esimerkki. Tieteellinen diskurssi – merkitys opetuksessa – soveltaminen maantiedon tunneilla. Bayreuth Contact Studies in Geography. Vol. 2. Bayreuth: Naturwissenschaftliche Gesellschaft Bayreuth.

Reinke, Christine/ Bickel, Jens (2018): Infoblatt Kulturerdteile. Leipzig: Klett.

Stöber, Georg (2001): „Kulturerdteile“, „Kulturräume“ und die Problematik eines „räumlichen“ Zugangs zum kulturellen Bereich. In: ders. (toim.): Vieraat kulttuurit maantieteen opetuksessa: Analyysit – Käsitykset – Kokemukset. Studies in international textbook research. Vol. 106. Hannover: Hahn, 138-154.

Stöber, Georg (2011). Kulttuuritilan käsitteet opetussuunnitelmissa, oppikirjoissa ja opetuksessa. In: Geographische Rundschau 33, 15-26.