Kansalaisyhteiskunta
Kansalaisyhteiskunnalla tarkoitetaan yhteiskuntamuotoa, jolle ovat ominaisia itsenäiset, sosiaalisesti ja poliittisesti sitoutuneet kansalaiset (ks. Duden 2020). Tähän kuuluu esimerkiksi toiminta kerhoissa, yhdistyksissä ja kirkoissa tai virkojen vastaanottaminen.
Kansalaisyhteiskunta on elävän demokratian kulmakivi. Kansalaisyhteiskunta kiinnittää huomiota ajankohtaisiin sosiaalisiin haasteisiin, joihin ei sen mielestä kiinnitetä riittävästi huomiota poliittisella tasolla. Kansalaisyhteiskunnan „pimeällä puolella“ voi olla myös demokratian vastainen vaikutus esimerkiksi syrjäytymisen ja epäinhimillisen käyttäytymisen kautta. Vastuuntuntoiset kansalaiset ovat toimivan ja kriittisen kansalaisyhteiskunnan edellytys.
3 Näkökulmia
Termiä voidaan tarkastella myös kolmesta näkökulmasta: normatiivisesta, toimintaorientoituneesta ja toimijakeskeisestä.
1 Normatiivisella näkökulmalla tarkoitetaan tässä yhteydessä kansalaisyhteiskuntaa, joka taistelee paremman tulevaisuuden tai oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta; tämä näkökulma löytyy ennen kaikkea autoritaaristen tai diktatoristen järjestelmien vastaisesta taistelusta.
2 Toimintalähtöinen näkökulma puolestaan viittaa sosiaaliseen vuorovaikutukseen yhteiskunnassa. Esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan tulisi olla väkivallaton, avulias ja kompromissinhaluinen. Tätä kansalaisyhteiskunnan perusasennetta tukee poliittisesti luotu oikeudellinen kehys, kuten ihmis- ja perusoikeudet. Se on siten osa poliittista kulttuuria, joka jakaa ja edustaa samoja arvoja.
3 Kansalaisyhteiskunnan toimijakeskeisessä näkökulmassa keskitytään yksilöihin tai järjestöihin, jotka toimivat itsenäisesti perhe- tai yritysrakenteiden ulkopuolella. Tämä tapahtuu irrallaan yhteiskunnallisista kategorioista, kuten markkinoista, valtiosta ja yksityisestä sektorista, yhdistyksissä, kansalaisjärjestöissä, piireissä, verkostoissa, liittojen tai vastaavien rakenteiden puitteissa (vrt. Bpb 2020).
Kansalaisyhteiskunta ja hegemonia
Kansalaisyhteiskunnan, società civile, käsite, joka on usein normatiivisesti latautunut, saa merkittävän kriittis-analyyttisen käänteen italialaiselta marxilaiselta intellektuellilta Antonio Gramscilta (1891-1837): Sosioekonomisesti jakautuneessa kapitalistisessa yhteiskunnassa kansalaisyhteiskunnan sfääri ei välttämättä edusta taloudesta ja politiikasta siististi erotettua demokraattisen ja sosiaalisen osallistumisen satamaa, vaan se voi myös toimia – kuten ensimmäisen maailmansodan lopun vallankumouskaudella – „vankkana linnoitusten ja kasemattien ketjuna“ (Gramsci 1999, 874), joka yhteistyössä valtiovallan kanssa vakauttaa vallitsevia herruussuhteita ja pehmentää ja heikentää emansipatiivisia pyrkimyksiä.
Kansalaisyhteiskunta, kuten poliittinen sfääri, ei siis ole neutraali tila, vaan merkittävä tila, joka liittyy koko yhteiskunnan konfliktinomaiseen uusintamiseen ja josta käydään väistämättä kiistaa ja jossa yhteiskunnalliset voimat kamppailevat kulttuurisesta hegemoniasta: Hegemonia tarkoittaa, toisin kuin pakottamiseen perustuva politiikka, „valtaa, jonka juuret ovat ihmisten uskomuksissa ja joka ei ainoastaan legitimoi hallintaa abstraktisti vaan sisällyttää sen hallittujen konsensukseen“ (Haug/Davidson 2004, 1-29). Tämän käsityksen mukaan todellisen demokratisoitumisen kannalta ratkaisevaa ei ole kansalaisyhteiskunnan pelkkä muodollinen olemassaolo, vaan sen hegemoninen tai vastahegemoninen, vastustuskykyinen toiminta yhteiskunnassa.
Kirjallisuus
Liittovaltion kansalaiskasvatusvirasto (2012): Die verschiedenen Dimensionen der Zivilgesellschaft, online osoitteessa: https://www.bpb.de/politik/grundfragen/deutsche-verhaeltnisse-eine-sozialkunde/138713/dimensionen (luettavissa 18.09.2020).
Gramsci, Antonio (1999): Gefängnishefte. Vol. 4, Hamburg: Argument, s. 874.
Haug,Wolfgang Fritz/ Davidson, Alastair (2004): Hegemonia. Teoksessa: Institute for Critical Theory Inkrit (toim.): Historisch-kritisches Wörterbuch des Marxismus. Nide 6/I. Hegemoniasta imperialismiin. Hamburg: Argument, sp. 1-29.