Diaspora

Termi diaspora tulee kreikan kielestä, ja se tarkoittaa „hajottaa“ tai „hajottaa“ (ks. Kuhlmann 2014). Yhtäältä se tarkoittaa yhteisön pakollista maastamuuttoa kotimaastaan ja toisaalta tämän yhteisön hajaantumista vieraille alueille (vrt. ibid.).

Maastamuuttoon liittyy yleensä tunne juurettomuudesta ja tuskallisesta erosta kotimaasta, joten myös emotionaalinen näkökulma on mainittava (vrt. Vetter 2007, 164). Keskeistä diasporatilanteen määrittelyssä on identifioiva viittaus takaisin maantieteellisesti kaukaiseen, todelliseen tai kuvitteelliseen alkuperämaahan ja sen kulttuuris-uskonnolliseen perinteeseen (vrt. Baumann 1999, 252).

Lisäksi diasporatilanteelle on ominaista lähtömaan ja sen kulttuurin, saapumismaan ja diasporaryhmän välinen keskinäinen suhdekolmio. Joko ryhmä elää itselleen vähemmistönä vieraassa maassa ja säilyttää kulttuuriset tavat sekä oman uskonnollisen identifikaationsa (vrt. ibid.) tai sitten tapahtuu assimilaatio eli kulttuuriset juuret hylätään ja esiin nousee kysymyksiä kulttuurisesta identiteetistä.

Historialliset juuret

Historiallisesti termi syntyi varhaisessa juutalaisuudessa. Sitä käytettiin aluksi juutalaisesta diasporasta eli juutalaisista, jotka asuivat „luvatun maan“ (Palestiinan) ja Jerusalemin ulkopuolella. Kristinuskossa termiä on käytetty 1500-luvulta lähtien viittaamaan protestanttisiin tai katolisiin vähemmistöihin uskontokunnallisesti erilaisessa yhteiskunnassa. Sittemmin termiä on käytetty myös muista diasporaryhmistä. Näitä ovat esimerkiksi kreikkalainen, intialainen, kurdien ja libanonilainen diaspora (ks. Baumann 1999, 252).

Diaspora ja maanpakolaisuus – yhtäläisyyksiä ja eroja

Termi diaspora on usein yhteneväinen termin maanpakolaisuus (lat. exilium „vieraassa maassa oleskelu, maanpakolainen“) kanssa, ja joskus se rinnastetaan siihen (vrt. Kuhlmann 2014). Tiivis semanttinen, käsitteellinen ja historiallinen yhteys on kiistaton. Selkeä määritelmällinen rajaus ei kuitenkaan vaikuta kovin hyödylliseltä, sillä molemmat käsitteet sulautuvat usein toisiinsa. Yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien pohtiminen vaikuttaa siksi järkevämmältä.

Yksi ero on se, että termi maanpakolaisuus kuvaa pikemminkin yksilön kuin yhteisön kokemuksia. Toinen ero on se, että ihmiset lähtevät kotimaastaan vapaaehtoisesti. Maastamuuton tahattomuuden astetta korostetaan enemmän maanpakolaisuustutkimuksessa kuin diasporan kontekstissa (vrt. Kuhlmann 2014). Yksi suurimmista eroista on kiintymys kotimaahan. Diasporat, kuten maanpakolaisetkin, pitävät yllä läheisiä siteitä synnyinmaahansa. He pitävät sitä edelleen todellisena kotinaan ja säilyttävät oman kulttuuri-identiteettinsä. Maastamuuttajat pyrkivät sopeutumaan uuteen kotimaahansa ja rakentamaan sosiaalisia, emotionaalisia ja symbolisia siteitä isäntämaahan. Maanpakolaisille isäntämaa jää usein väliaikaiseksi ratkaisuksi, eikä he halua juurtua maahan. Jatkuva kiintymys lähtömaahan liittyy usein sitoutumiseen kotimaan politiikkaan (vrt. Kuhlmann 2014).

Kirjallisuus

Baumann, Martin (1999): Diaspora. Teoksessa: Auffahrt, Christoph (toim.): Metzler Lexikon Religion: Gegenwart – Alltag – Medien. Stuttgart: Metzler, 251-254.

Kuhlmann, Jenny (2014): http://www.bpb.de/apuz/192563/exil-diaspora-transmigration?p=all [02.07.2018].

Vetter, D. (2007): Diaspora. Teoksessa: Khoury, Adel Theodor (toim.): Lexikon religiöser Grundbegriffe – Judentum Christentum Islam. Wiesbaden: Marx, 164-168.