Äärioikeistolaisuus

Äärioikeistoa ei pidä ymmärtää yhtenäisenä ideologiana. Pikemminkin termi kattaa useita erilaisia virtauksia, ideologisia suuntauksia sekä organisatorisia muotoja (ks. Grumke 2007, 20).

Äärioikeistolaisuus valtiollisten instituutioiden näkökulmasta tarkasteltuna

Perustuslakivaliokunnan näkökulmasta käsite äärioikeistolaisuus käsittää pyrkimykset, jotka kohdistuvat vapaata demokraattista perusjärjestystä vastaan (ks. Jesse 2004, 9). Näin ollen termi ekstremismi kattaa sekä vasemmistolaiset että oikeistolaiset liikkeet. Näin ollen äärioikeistolaisuus kuvaa „poliittisen ekstremismin oikeistolaista muunnelmaa“ (Grumke 2007, 21).

Oikeistolainen ekstremismi valtiotieteellisestä näkökulmasta katsottuna

Poliittisessa tieteessä äärioikeistolaisuus ymmärretään „melko hajanaiseksi asenteiden, käyttäytymisen ja organisoitumisen hajanaiseksi kentäksi“ (Gessenharter 1998, 33). Kun julkisissa kannanotoissa keskitytään yleensä ääriainesten käyttäytymiseen – kuten oikeistoväkivallan harjoittamiseen – valtiotieteellinen näkökulma korostaa asennetason merkitystä. Militarismia, sovinismia, sosiaalidarwinismia, autoritaarisuutta, rasismia, antisemitismiä ja natsismia pidetään äärioikeistolaisen asenteen osatekijöinä (vrt. Grumke 2007, 22; vrt. Stöss 2000, 20 jne.). Kaikkien osatekijöiden ei tarvitse esiintyä samanaikaisesti, jotta äärioikeistolaiset asenteet ilmenisivät. Voidaan kuitenkin olettaa, „että suurin osa elementeistä on taustalla, kun henkilö päättää aktivoitua äärioikeistolaisissa ryhmissä tai järjestöissä“ (Grumke 2007, 23). Kaikki henkilöt, joilla on äärioikeistolainen asennemalli, eivät ilmaise sitä myös käyttäytymisessään. Voidaankin olettaa, että yhteiskunnassa niiden ihmisten osuus, joilla on suljettu äärioikeistolainen maailmankuva, on paljon suurempi kuin niiden ihmisten määrä, jotka ilmaisevat tätä asennemallia vastaavassa käyttäytymisessä. Asenteiden tasoa pidetään kuitenkin välttämättömänä edellytyksenä äärioikeistolaisuudelle. Molemmat ulottuvuudet voidaan erottaa toisistaan, mutta vain yhdessä ne voivat edustaa täysin äärioikeistolaisuuden käsitettä (vrt. Grumke 2007, 23; vrt. Stoss 2000, 25).

Ideologiset piirteet

Rasismi on äärioikeistolaisuuden keskeinen piirre. Siinä hylätään vaatimus yleismaailmallisista ihmisoikeuksista olettamalla rodullinen tai eettinen eriarvoisuus. Tässä yhteydessä antisemitismi on erityisen laajalle levinnyt rasistisen ajattelun muoto. Toinen piirre on sovinismi, joka kuvaa liioiteltua nationalismia, jolle on yleensä ominaista vihamielinen suhtautuminen muihin valtioihin ja kansoihin. Erityispiirre on etnopluralismin käsite. Siinä oletetaan, että kansat ovat tasa-arvoisia mutta eivät homogeenisia. Tämä luonnollinen eriarvoisuus johtaa kriiseihin, minkä vuoksi vaaditaan, „että kansat rakennetaan etnisesti ja kulttuurisesti homogeenisiksi, jotka elävät erillään toisistaan eivätkä sekoitu keskenään“ (Bruns ym. 2015, 12), jotta „kulttuurinen puhtaus“ voidaan varmistaa. Toinen äärioikeistolle ominainen piirre on kansallissosialismin trivialisointi tai ihannointi. Tähän kuuluu myös niin sanottu historiallinen revisionismi, joka kulkee käsi kädessä holokaustin ja Saksan syyllisyyden kieltämisen kanssa toisessa maailmansodassa (vrt. Grumke 2007, 24). Näiden ominaispiirteiden lisäksi äärioikeistolaiselle ideologialle on ominaista universaalien ihmisoikeuksien, monikulttuurisuuden ja „liberaalin demokratian arvopluralismin, sellaisena kuin se ilmenee parlamentaarisissa demokraattisissa järjestelmissä“ (Grumke 2007, 25), torjuminen.

Uusi oikeisto

„Se, mitä […] kaupataan poliittisessa keskustelussa ‚äärioikeistolaisuutena‘, on muuttunut ajan mittaan niin paljon, että […] aiempaa eriytetympi terminologia vaikuttaa tarpeelliselta“ (Gessenharter/ Frochling 1998, 11). Yhteiskunnassa on laajalti vallalla oletus, että äärioikeistolaiset näyttäytyvät Springer-kenkiä kantavina, väkivaltaan taipuvaisina skinheadeina ja että äärioikeistolaiset asenteet voidaan pelkistää väkivaltaan valmiiden ja vaikeaan elämäntilanteeseen joutuneiden vähemmistöjen ongelmaksi (vrt. Bruns ym. 2015, 86). Uusi oikeisto nimittää poliittista kirjoa, joka vakiintui 1960-luvun lopulla Ranskasta alkaen. Se näkee itsensä vastavoimana niin sanotulle 68-luvun liikkeelle. Vastaavasti ne vastustavat liberalismia ja egalitarismia. Uusoikeistolaisille toimijoille on ominaista, että he eivät ole vaarallisia siinä mielessä, että heitä voisi verrata väkivaltaisiin „roistonatseihin“. Vaarallisuus piilee pikemminkin siinä, että ne pyrkivät tunkeutumaan väestön keskuuteen ja vaikuttamaan sen ajatteluun asettumalla julkis-poliittisiin diskursseihin (vrt. Mense ym. 2016, 183). Näin he tavoittelevat tavoitetta radikalisoida arvokonservatiivinen keskusta „herättämällä kestävästi kaunaa tiettyjä väestöryhmiä kohtaan“ (Bruns ym. 2015, 14). He edustavat ihmisten välistä eriarvoisuutta, antisemitismiä, muslimivastaisuutta, rasismia, konservatiivisia sukupuolirooleja ja hierarkkista yhteiskuntaa (vrt. Bruns ym. 2015, 86).

Kirjallisuus

Bruns, Julian/ Glösel, Kathrin/ Strobl, Natascha (2015): Rechte Kulturrevolution. Kuka ja mikä on tämän päivän uusi oikeisto? Attac Basis Texte 47. Hamburg: VSA.

Gessenharter, Wolfgang (1998): Neue extreme Rechte, intellektuelle Neue Rechte und Rechtsextremismus. Teoksessa: Gessenharter, Wolfgang/ Fröchling, Helmut (toim.): Rechtsextremismus und neue Rechte in Deutschland: Zur theoretischen und empirischen Neuvermessung eines politisch-ideologischen Raumes? Wiesbaden: Springer, 25-66.

Gessenharter, Wolfgang/ Frochling, Helmut (1998): Rechtsextremismus und Neue (radikale) Rechte – Einladung zu einem Dialog. Teoksessa: Gessenharter, Wolfgang/ Fröchling, Helmut (toim.): Rechtsextremismus und neue Rechte in Deutschland: Zur theoretischen und empirischen Neuvermessung eines politisch-ideologischen Raumes? Wiesbaden: Springer, 11-24.

Grumke, Thomas (2007): Rechtsextremismus in Deutschland. Käsite – ideologia – rakenne. Teoksessa: Glaser, Stefan/ Pfeiffer, Thomas (toim.): Erlebniswelt Rechtsextremismus. Ihmiskunnan halveksunta ja viihdearvo. Taustat. Menetelmät. Ennaltaehkäisyn käytäntö. Schwalbach am Taunus: Wochenschau Verlag, 19-35.

Jesse, Eckhard (2004): Jesse Jesse, Hessen: Poliittisen ääriajattelun muodot. Teoksessa: Sisäministeriö (toim.): Extremismi Saksassa. Erscheinungsformen und aktuelle Bestandsaufnahme. Berliini, 7-24.

Mense, Thomas/ Schubert, Frank/ Widemann, Gregor (2016): From „concerned citizens“ to resistance fighters? – Pegida ja uusi oikeisto. Teoksessa: Decker, Oliver/ Kiess, Johannes/ Brähler, Elmar (toim.) (20016): Die enthemmte Mitte. AutoritÄre und rechtsextreme Einstellungen in Deutschland. 2nd ed. Gießen: Psychosozial-Verlag, 179-200.

Stöss, Richard (2000): Rechtsextremismus im vereinten Deutschland. 3rd ed. Berliini: Friedrich Ebert -säätiö.