Mit dem Laden des Videos akzeptieren Sie die Datenschutzerklärung von YouTube.
Mehr erfahren

Video laden

YouTube immer entsperren

‚Ballroom Culture‘ ist eine Bewegung der US-amerikanischen queeren Szene, die sich in den 1970er und 80er Jahren aus den ursprünglichen ‚Drag Balls‘ (=Travestie-Shows) in New York City entwickelt hat (Vgl. Weems 2008, 88). Die ersten Drag Balls gab es im New Yorker Stadtteil Harlem im späten 19. Jahrhundert (Vgl. Pearlman et al. 2014, 545). Bereits in den ersten Jahrzehnten des 20. Jahrhunderts erfreuten sie sich in vielen amerikanischen Großstädten einer zunehmenden Popularität, die bis heute anhält. Einer der Austragungsorte war der weltbe­kannte Madison Square Garden in New York City (Vgl. Weems 2008, 86; Vgl. Beemyn 2014, 504). Aufgrund des zunehmenden Konservatismus während und nach dem 2. Weltkrieg wur­den diese ursprünglichen Drag Balls verboten, doch die queere Untergrund­szene veranstal­tete weiterhin Zusammenkünfte dieser Art im privaten Raum, aus denen Ende der 1960er Jahre die Ballroom Culture entstand (Vgl. Weems 2008, 88f.).

Internationale Bekanntheit

In den 1980er und 90er Jahren breitete sich die New Yorker Ballroom Culture auf andere große US-Metropolen aus und erreichte durch Jennie Livingstons Dokumentation Paris Is Burning (1990) sowie Madonnas Hit-Song Vogue (1990) den Mainstream und somit interna­tionale Bekanntheit (Vgl. Beemyn 2014, 514f.). Im Unterschied zu den Drag Balls, welche sich vornehmlich an Schönheitswettbewerben orientieren und primär homosexuellen Männern eine Plattform für ihre Travestiekunst bieten, richtet sich die Ballroom Culture an eine breitere Masse queerer Menschen und bietet insbesondere BlBOC die Möglichkeit, sich in unterschiedlichen Performance-Kategorien zu re­präsentieren (Vgl. ebd.; Beemyn, 514f.). Hauptziel dieser Wettbewerbe ist es, sich mit größtmög­licher ‚Realness‘ (Überzeugungskraft) in den jeweiligen Kategorien darzustellen. Dabei wird oftmals mit Gender Subversion gespielt. Bewertet werden die Wettbewerbe durch eine Jury, die zumeist aus respektierten Mitgliedern der Szene besteht (Vgl. Pearlman 2014, 545f.). Teil­nehmer*innen laufen dabei einen sogenannten Runway in der gewählten Kategorie und prä­sentieren sich zumeist im ‚Voguing‘ (Vgl. Weems 208, 88). Die Wettbewerbe im Rahmen der Bälle haben aber auch politische Bedeutung, da die Teilnehmer*innen durch ihren Auftritt die Geschlechterrollen performativ als Konstrukt entlarven (Vgl. Bailey 2011, 366). Auch gehören Parodien und Perso­nifizierungen zum wesentlichen Bestandteil dieser Bälle (Vgl. Pearlman 2014, 545f.). Innerhalb der Ballroom Culture werden (Geschlechts-)Identitätszuschreibungen also als formbar und veränderbar aufgefasst, wodurch sich ihren Mitgliedern die Möglichkeit bietet, sich von heteronormativen Vorstellung­en zu befreien und ihre ‚Queerness‘ in einem sicheren Raum auszuleben und zu zelebrieren (Vgl. Bailey 2011, 369f.). Dabei beschränkt sich die Ballroom Culture nicht nur auf das Ausrichten und die Teilnahme an diesen Bällen, sondern bringt ebenso ‚Houses‘ hervor, in denen sich die Teilnehmenden organisieren (Vgl. ebd., 367).

Houses

Die sogenannten ‚Houses‘ bieten Mitgliedern der Ballroom Szene ein familiäres Netzwerk außerhalb ihrer biologischen Ursprungsfamilie, zu der sie oftmals aufgrund ihrer Queerness kein oder ein schlechtes Verhältnis haben (Vgl. Pearlman 2014, 545). Die ‚Mütter‘ oder ‚Väter‘ dieser Houses sind zumeist respektierte, mehrfache Gewinner*innen von Bällen und gleichzeitig Namensgeber*innen ihrer Häuser, wobei ebenfalls große Designerlabels oder symbolträchtige Begriffe als Bezeichnungen fungieren (Vgl. Bailey 2011, 367). Auch wenn diese Houses in den meisten Fällen nicht mit einem physischen Zuhause gleichzusetzen sind, bieten sie ihren ‚Kin­dern‘ dennoch eine familiäre Struktur, eine Anlaufstelle und ein Hilfsnetzwerk (Vgl. ebd.). Ne­ben der sozialen Struktur kommt den Häusern die Aufgabe zuteil, Bälle und Wett­bewerbe zu organisieren und an ihnen teilzunehmen (Vgl. ebd., 368). Es ist Aufgabe der ‚Hauseltern‘, ihre Zöglinge heranzuziehen und auf die Wettbewerbe vorzubereiten, sodass sie erfolgreich für ihr House antreten können (Vgl. ebd.; Beemyn 2014, 514f.).

Voguing

Die Urform des ‚Voguing‘ stammt aus dem 19. Jahrhundert und ist nunmehr fester Bestandteil der Wettbewerbe der Ballroom Culture (Vgl. Pearlman 2014, 545). Als Voguing wird ein Tanzstil verstanden, der sich der glamourösen Posen der Modemagazine – insbeson­dere und daher namensgebend aus der Vogue – bedient (Vgl. Haider 2018). Innerhalb der Ballroom Culture wird Voguing als eine raffinierte Art des Straßenkampfes verstanden, bei der die Person mit der besten Choreografie gewinnt (Vgl. Paris Is Burning 1990, [35:55-37:07]). Generell wird unter drei Subkategorien des Voguings unterschieden:

1. Old Way: bezeichnet die Ursprungsform, die durch „kantige Bewegungen“ erkenntlich ist.
2. New Way: bezieht „akrobatische Formen“ mit ein.
3. Vogue Femme: stellt eine „fast hysterische Weiblich­keit“ dar. (Aha 2016)

In der breiten Masse wurde Voguing durch Madonnas welt­bekanntes Musikvideo bekannt, für das sie speziell Tänzer*innen der Ballroom Szene gecastet hatte (Vgl. ebd.).

Die deutsche Ballroom Culture

Insbesondere durch o.g. Erzeugnisse der Popkultur erlangte die Ballroom Culture einen größeren Bekanntheitsgrad. Auch aktuelle Produktionen wie RuPaul’s Drag Race (World of Wonder, Start 2009) oder Pose (FX Productions, Start 2018) sowie die sozialen Medien unterstützen die Verbreitung der subkulturellen Bewegung, wodurch sie international adaptiert wird (Vgl. Haider 2018). 2011 gründete Georgina Leo Melody das erste deutsche House in Düsseldorf (‚House of Melody‘) und rief 2012 in Berlin das ‚Voguing Out Festival‘ ins Leben, das den US-amerikanischen Balls ähnelt (Vgl. Wiedemann 2019). Im Gegensatz zum US-amerik­anischen Vorbild ist die deutsche Ballroom Szene nicht exklusiv der queeren Community vorbehalten, sondern auch für Cis-Personen zugänglich (Vgl. Aha 2016).

Literatur

Aha, L. (2016): Ballroom Culture im Berliner HAU. She’s a pretty boy. https://taz.de/Ball­roomCulture-im-Berliner-HAU/!5354047/ [02.09.2020].

Bailey, M. (2011): Gender/Racial Realness: Theorizing the Gender System in Ballroom Cul­ture. In: Feminist Studies 37(2), 365-386.

Beemyn, G. (2014): US History. In: Erickson-Schroth, Laura (Hg.): Trans Bodies, Trans Selve. A Ressource for the Transgender Community. Oxford, New York: Oxford University Press, 501-536.

Haider, A. (2018): How Drag Balls Went Mainstream. https://www.bbc.com/cul­ture/article/20180810-drag-balls-the-glamorous-performances-thatmean-resistance [02.09.2020].

Livingston, J. (Dir.) (1990): Paris Is Burning. Off-White Productions.

Pearlman, L. et al. (2014): Arts and Culture. Erickson-Schroth, Laura (Hg.): Trans Bodies, Trans Selve. A Ressource for the Transgender Community. Oxford, New York: Oxford Univer­sity Press, 537-566.

Weems, M. (2008): The Fierce Tribe. Masculine Identity and Performance in the Circuit. Utah State: University Press.

suomeksi

Ballroom-kulttuuri“ on yhdysvaltalaisen queer-skenen liike, joka kehittyi New Yorkin alkuperäisistä drag-tanssiaisista 1970- ja 80-luvuilla (vrt. Weems 2008, 88). Ensimmäiset dragballit järjestettiin New Yorkin Harlemin kaupunginosassa 1800-luvun lopulla (vrt. Pearlman ym. 2014, 545). Jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ne nauttivat kasvavaa suosiota monissa Yhdysvaltain suurkaupungeissa, mikä jatkuu edelleen tähän päivään asti. Yksi tapahtumapaikoista oli maailmankuulu Madison Square Garden New Yorkissa (vrt. Weems 2008, 86; vrt. Beemyn 2014, 504). Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen lisääntyneen konservatismin vuoksi nämä alkuperäiset drag-ballit kiellettiin, mutta queer underground -skene jatkoi tämänkaltaisten kokoontumisten järjestämistä yksityisissä tiloissa, joista Ballroom Culture syntyi 1960-luvun lopulla (Vrt. Weems 2008, 88f.).

Kansainvälinen näkyvyys

1980- ja 90-luvuilla New Yorkin Ballroom Culture levisi muihin suuriin yhdysvaltalaisiin metropoleihin ja saavutti valtavirtaa ja siten kansainvälistä näkyvyyttä Jennie Livingstonin dokumenttielokuvan Paris Is Burning (1990) ja Madonnan hittikappaleen Vogue (1990) kautta (Vrt. Beemyn 2014, 514f.). Toisin kuin drag-tanssiaiset, jotka suuntautuvat ensisijaisesti kauneuskilpailuihin ja tarjoavat ensisijaisesti homoseksuaalisille miehille alustan travestia-taiteelleen, tanssiaiskulttuuri on suunnattu laajemmalle queer-ihmisten joukolle ja tarjoaa erityisesti BlBOC:ille mahdollisuuden edustaa itseään erilaisissa esiintymiskategorioissa (vrt. ibid.; Beemyn, 514f.). Näiden kilpailujen päätavoitteena on esittää itsensä mahdollisimman „aidosti“ (vakuuttavasti) kyseisissä kategorioissa. Sukupuolen kumoamisella leikitellään usein. Kilpailuja tuomaroi tuomaristo, joka koostuu yleensä skenen arvostetuista jäsenistä (ks. Pearlman 2014, 545f.). Osallistujat kävelevät niin sanotulla kiitoradalla valitsemassaan kategoriassa ja esiintyvät useimmiten „voguingissa“ (vrt. Weems 208, 88). Tanssiaisten puitteissa järjestettävillä kilpailuilla on myös poliittinen merkitys, sillä osallistujat paljastavat esiintymisellään sukupuoliroolit konstruktioksi (vrt. Bailey 2011, 366). Parodiat ja personifikaatiot ovat myös olennainen osa näitä tanssiaisia (vrt. Pearlman 2014, 545f.). Tanssiaiskulttuurissa (sukupuoli)identiteetin määrittelyt ymmärretään siis muokattaviksi ja muuttuviksi, mikä tarjoaa sen jäsenille mahdollisuuden vapautua heteronormatiivisista käsityksistä ja elää ja juhlia „queernnessiä“ turvallisessa tilassa (vrt. Bailey 2011, 369f.). Tanssiaiskulttuuri ei rajoitu pelkästään näiden tanssiaisten järjestämiseen ja niihin osallistumiseen, vaan se tuottaa myös „taloja“, joissa osallistujat järjestäytyvät (vrt. ibid., 367).

Talot

Niin sanotut „talot“ tarjoavat tanssisalikulttuurin jäsenille biologisen alkuperäisperheen ulkopuolisen perheverkoston, johon heillä ei useinkaan ole mitään tai he ovat huonossa suhteessa queeruutensa vuoksi (vrt. Pearlman 2014, 545). Näiden talojen „äidit“ tai „isät“ ovat yleensä arvostettuja, moninkertaisia tanssiaisvoittajia ja samalla talojensa eponyymejä, jolloin suuret suunnittelijatarrat tai symboliset termit toimivat myös niminä (vrt. Bailey 2011, 367). Vaikka näitä taloja ei useimmissa tapauksissa voi rinnastaa fyysiseen kotiin, ne tarjoavat „lapsilleen“ silti perherakenteen, paikan, jonne mennä, ja tukiverkoston (vrt. ibid.). Sosiaalisen rakenteen lisäksi talojen tehtävänä on järjestää tanssiaisia ja kilpailuja ja osallistua niihin (ks. ibid., 368). Talon vanhempien tehtävänä on kasvattaa oppilaitaan ja valmistaa heidät kilpailuihin, jotta he voivat menestyksekkäästi kilpailla talonsa puolesta (ks. ibid.; Beemyn 2014, 514f.).

Voguing

Voguingin alkuperäinen muoto on peräisin 1800-luvulta, ja se on nykyään olennainen osa tanssisalikulttuurin kilpailuja (ks. Pearlman 2014, 545). Voguing ymmärretään tanssityylinä, jossa hyödynnetään muotilehtien – erityisesti ja siksi nimimerkkinä Vogue – glamourisia poseerauksia (vrt. Haider 2018). Ballroom-kulttuurin sisällä voguing ymmärretään hienostuneena katutappelutapana, jossa parhaan koreografian omaava henkilö voittaa (vrt. Paris Is Burning 1990, [35:55-37:07]). Yleisesti ottaen voguingissa on kolme alaluokkaa:

Vanha tapa: viittaa alkuperäiseen muotoon, joka on tunnistettavissa „kulmikkaista liikkeistä“.
New Way: sisältää „akrobaattiset muodot“.
Vogue Femme: edustaa „lähes hysteeristä naisellisuutta“. (Aha 2016)
Voguing tuli massojen tietoisuuteen Madonnan maailmankuulun musiikkivideon kautta, jota varten hän oli valinnut erityisesti tanssisalien tanssijoita (vrt. ibid.).

Saksalainen tanssisalikulttuuri

Erityisesti edellä mainitut popkulttuurituotteet tekivät tanssisalikulttuuria tunnetummaksi. Myös viimeaikaiset tuotannot, kuten RuPaul’s Drag Race (World of Wonder, aloitus 2009) tai Pose (FX Productions, aloitus 2018), sekä sosiaalinen media tukevat alakulttuurin leviämistä ja tekevät siitä kansainvälisesti omaksuttua (vrt. Haider 2018). Georgina Leo Melody perusti vuonna 2011 ensimmäisen saksalaisen Housen Düsseldorfiin („House of Melody“) ja käynnisti vuonna 2012 Berliinissä „Voguing Out Festival“ -festivaalin, joka muistuttaa yhdysvaltalaisia palloja (Vrt. Wiedemann 2019). Toisin kuin Yhdysvaltain mallissa, saksalainen tanssilavailu ei ole varattu yksinomaan queer-yhteisölle, vaan se on avoin myös cis-ihmisille (vrt. Aha 2016).

eesti keeles

Ballikultuur“ on USA queer-skene liikumine, mis arenes välja New Yorgi algsetest drag-ballidest 1970ndatel ja 80ndatel (vt Weems 2008, 88). Esimesed drag-ballid toimusid New Yorgi Harlemi linnaosas 19. sajandi lõpus (vrd Pearlman et al. 2014, 545). Juba 20. sajandi esimestel aastakümnetel nautisid nad paljudes Ameerika suurlinnades kasvavat populaarsust, mis jätkub tänaseni. Üheks mängupaigaks oli maailmakuulus Madison Square Garden New Yorgis (vrd. Weems 2008, 86; vrd. Beemyn 2014, 504). Kasvava konservatiivsuse tõttu Teise maailmasõja ajal ja pärast seda keelustati need algsed drag-ballid, kuid queer-maaelu jätkas taoliste kokkusaamiste korraldamist eraruumides, millest 1960. aastate lõpus tekkis Ballroom Culture (Vrd. Weems 2008, 88f.).

Rahvusvaheline tuntus

1980. ja 90. aastatel levis New Yorgi ballroomikultuur teistesse USA suurlinnadesse, jõudes Jennie Livingstoni dokumentaalfilmi „Paris Is Burning“ (1990) ja Madonna hiti „Vogue“ (1990) kaudu peavoolu ja seega rahvusvahelisse tuntusesse (vrd. Beemyn 2014, 514f.). Erinevalt dragballidest, mis on suunatud eelkõige iluvõistlustele ja pakuvad eelkõige homoseksuaalsetele meestele platvormi nende travestikakunstiks, on ballikultuur suunatud laiemale queer-rahvaste massile ja pakub eelkõige BlBOCile võimalust end erinevates esinemiskategooriates esindada (vrd. ibid.; Beemyn, 514f.). Nende võistluste peamine eesmärk on end võimalikult suure „tõepärasusega“ (veenmisvõimega) vastavates kategooriates esitleda. Sageli mängitakse soolise subversiooniga. Võistlusi hindab žürii, mis koosneb tavaliselt stseeni lugupeetud liikmetest (vt Pearlman 2014, 545f.). Osalejad kõnnivad valitud kategoorias nn jooksurajal ja esitlevad end enamasti „vogues“ (vrd. Weems 208, 88). Ballide raames toimuvatel võistlustel on ka poliitiline tähendus, sest osalejad paljastavad oma esinemise kaudu soorolle kui konstruktsiooni (vrd. Bailey 2011, 366). Paroodiad ja kehastused on samuti nende ballide oluline osa (vrd. Pearlman 2014, 545f.). Seega mõistetakse ballide kultuuris (soolist) identiteedikirjeldust plastiliseks ja muudetavaks, mis annab selle liikmetele võimaluse vabaneda heteronormatiivsetest ideedest ning elada välja ja tähistada oma „queernessi“ turvalises ruumis (vt Bailey 2011, 369f.). Ballikultuur ei piirdu ainult nende ballide korraldamise ja neis osalemisega, vaid toodab ka „maju“, milles osalejad end ise korraldavad (vrd. ibid., 367).

Majad

Niinimetatud „majad“ pakuvad ballimaja liikmetele perekondlikku võrgustikku väljaspool nende bioloogilist päritoluperekonda, millega neil sageli puudub või on nende homoseksuaalsuse tõttu halb suhe (vrd Pearlman 2014, 545). Nende majade „emad“ või „isad“ on tavaliselt lugupeetud, mitmekordsed ballide võitjad ja ühtlasi oma majade nimekaimud, kusjuures nimedena toimivad ka suured disainerimärgised või sümboolsed terminid (vrd. Bailey 2011, 367). Isegi kui neid maju ei saa enamasti võrdsustada füüsilise koduga, pakuvad nad oma „lastele“ siiski perekonnastruktuuri, kohta, kuhu minna, ja tugivõrgustikku (vrd. ibid.). Lisaks sotsiaalsele struktuurile on majade ülesanne korraldada balle ja võistlusi ning osaleda neis (vrd. ibid., 368). „Maja vanemate“ ülesanne on kasvatada oma õpilasi ja valmistada neid võistlusteks ette, et nad saaksid oma maja eest edukalt võistelda (vrd. ibid.; Beemyn 2014, 514f.).

Voguing

Voguingi algne vorm pärineb 19. sajandist ja on tänapäeval tantsukultuuri võistluste lahutamatu osa (vt Pearlman 2014, 545). Voguingi all mõistetakse tantsustiili, mis kasutab ära moeajakirjade – eelkõige ja seetõttu ka nimekaimana Vogue’i – glamuurseid poose (vrd. Haider 2018). Ballimängukultuuris mõistetakse voguingi kui tänavavõitluse rafineeritud viisi, kus võidab see, kellel on parim koreograafia (vrd. Paris Is Burning 1990, [35:55-37:07]). Üldiselt on voguingil kolm alamkategooriat:

Vana viis: viitab algsele vormile, mis on äratuntav „nurgeliste liigutuste“ järgi.
New Way: hõlmab „akrobaatilisi vorme“.
Vogue Femme: esindab „peaaegu hüsteerilist naiselikkust“. (Aha 2016)
Voguing sai massidele tuntuks Madonna maailmakuulsa muusikavideo kaudu, mille jaoks ta oli spetsiaalselt valinud tantsijad tantsusaalidest (vrd. ibid.).

Saksa tantsukultuur

Eelkõige eespool nimetatud popkultuuritooted tegid tantsukultuuri laiemalt tuntuks. Hiljutised lavastused nagu RuPaul’s Drag Race (World of Wonder, algus 2009) või Pose (FX Productions, algus 2018) ning sotsiaalmeedia toetavad samuti subkultuurilise liikumise levikut, muutes selle rahvusvaheliselt omaks (vrd. Haider 2018). Georgina Leo Melody asutas 2011. aastal Düsseldorfis esimese Saksa House’i („House of Melody“) ja käivitas 2012. aastal Berliinis „Voguing Out Festival“, mis sarnaneb USA ballidele (Vrd. Wiedemann 2019). Erinevalt USA mudelist ei ole Saksa ballimaastik reserveeritud üksnes queer-kogukonnale, vaid on avatud ka cis-inimestele (vrd. Aha 2016).